Pohjoismaisella kansansivistysliikkeellä on uusi tehtävä nopeasti muuttuneessa maailmassa, joka on sivilisaatiokriisin kourissa. On hyvä merkki, että EU:lla on nyt erityinen Gruntvig-ohjelma, joka ei ole pelkästään ihmisten varustamista kohtaamaan työelämänsä seuraava käännekohta tai kriisi. Aikuiskasvatuksella voidaan vastata laajasti siihen tarpeeseen, että maailmassa selviytyminen edellyttää yhä enemmän kykyä hahmottaa ylitsevyöryvää kehitystä itsenäisesti ja kriitiisesti. On omattava perustavanlaatuisia sosiaalisia taitoja, tilannetajua sekä hoksottomia (oivalluskykyä).
Professorin Negtin ajatuksia seuraten voidaan todeta, että ihmisten kasvaminen nuoruuden kautta aikuisuuteen on tullut yhä vaikeammaksi perheen ja lähiyhteisöjen hajoamisen myötä. Aikuisuuteen saattaminen on sattumanvaraista, eikä siitä enää tunneta yhteisvastuuta. Suomessa viime aikoina käyty keskustelu nuorten ongelmista ja juopottelusta julkisilla paikoilla on hyvä esimerkki aikuisyhteiskunnan neuvottomuudesta. Ratkaisuja haetaan vanhasta "law and order" -ajattelusta. Paikallisyhteiskunnan nimissä kaupunginvaltuustot säätävät lakiakin tiukempia normeja, joilla kielletään alkoholin nauttiminen julkisilla paikoilla kokonaan. Järkytyin, kun juuri tajusin, että minäkään en enää ensi kesänä voisi nauttia kotikaupunkini ihanissa puistoissa edes tippaa hyvin jäähdytettyä valkoviiniä, lasista. (Samaan tapaa myös prostituutio halutaan viedä maan alle pois silmistä kieltämällä se kaupunkitilassa järjestyssäännöillä.)
Näistäkin ilmiöistä pitää tietysti keskustella julkisesti, koska se on omiaan vahvistamaan heikkouden tilassa olevaa kansalaisyhteiskuntaa. Mutta ratkaisuja pitäisi hakea pikemminkin siitä, miten ihmisten lähiyhteisöjä voitaisiin "jälleenrakentaa" sen tuhon jälkeen, jonka viime vuosikymmenien nopeat ja hallitsemattomat rakennemuutokset ovat aiheuttaneet ihmisten kanssakäymiselle.
Lähiyhteisöt eivät tässä tilanteessa enää voi rakentua pelkästään ydinperheen varaan, vaan uusyhteisöllisyys on väistämättä naapuruston houkuttelemista tekemään arkisia asioita yhdessä niin kaupunkikortteleissa kuin syrjäkylissäkin. Aikuistumista ja sosiaalistumista ajatellen on äärettömän tärkeää, että lapset oppivat aivan pienestä pitäen keskustelemaan heidät vakavasti ottavien ihmisten kanssa, peilaamaan omia tekojaan muiden tekoihin ja muodostamaan oman arvomaailmansa yhdessä muiden ihmisten kanssa. Yksi mielenkiintoisimmista ajatuksista, joihin olen viime aikoina törmännyt, on se, että alakoululaisille ryhdyttäisiin opettamaan ajattelun taitoa, filosofiaa. Monen mielestä lukiossa on liian myöhäistä oppia ajattelemaan kriittisesti, siis ajattelemaan.
Kukaan ei kasva ihmiseksi tynnyrissä.
Kun ihmisen varttuminen yhteiskunnan jäseneksi on vaakalaudalla, on syytä todeta, että olemme kasvotusten laajamittaisen sivilisaatiokriisin kanssa. Ihmisyyden välittyminen sukupolvelta toiselle on estynyt. Tämän seurauksia tullaan näkemään yhä enemmän. On oireellista, että tuoreiden tutkimusten mukaan suuri osa suomalaisista nuorista pojista hyväksyy väkivallan käytön omaisuuden puolustamiseksi.
Palkkatyön kriisi on pysyvä ja lamasta toiseen alati paheneva tosiasia eikä suhdanneilmiö. Sitä ei voida ratkaista muuten kuin takaamalla ihmisarvo palkkatyöstä riippumatta. Työtä ja työttömyyttä on jaettava. On luotava edellytyksiä vapaaehtoistyölle. Kaikille kansalaisille kuuluvaan perustuloon on siirryttävä asteittain mutta viivytyksettä. Kansalaisyhteiskunnan mahdollisuudet luoda uutta työllisyyttä ja taloudellista toimeliaisuutta on välttämättä otettava käyttöön.
Hyvinvointiyhteiskunnan parhaiden piirteiden puolustaminen edellyttää sitä, että saadaan aikaan uusi yhteiskuntasopimus talouselämän kanssa, jotta kaikille yhteistä ja ihmisarvon toteutumiseksi välttämättömät toiminnat voidaan jatkossakin rahoittaa.
Tämä kaikki vaatii ylikansallista, vähintään euroopanlaajuista päätöksentekoa.
Palkkatyöstä syrjäytyminen on keskeinen voimattomuutta aiheuttava tekijä. Tällä on myös poliittinen ulottuvuus, kuten Oskar Negt toteaa: syrjäytyneet ja voimattomat ihmiset ovat helposti houkuteltavissa autoritääristen ratkaisujen kannalle.
Kun mikään ei ole nykyään helpompaa kuin syrjäytyminen palkkatyöstä, on syytä pohtia, miten sitä on onnistuttu estämään. Käsitykseni mukaan ainakin Suomen kaltaisessa mallissa koulutuksellinen tasa-arvokehitys saavutti huippunsa ja kääntyi sitten laskuun jo ennen 1980-luvun puoliväliä. Mittarina olkoon vaikka se, että tuon ajankohdan jälkeen vanhempien sosiaalinen asema ja varallisuus on taas alkanut vaikuttaa opiskelijoiden koulutukseen pääsyyn. Uhkien ääripäässä on professori Negtin mainitsema lasten köyhyys, idempänä maanosassamme katulapset.
Englantilaista historioitsijaa Eric Hobsbawmia mukaellen voidaan todeta, että kulta-aika, ennennäkemättämän vaurauden ja edistysuskon aikakausi toisen maailmansodan jälkeen hiipui jo 1980-luvulle tultaessa ja taipui sitten moniuloitteiseksi, maailmanlaajuiseksi kriisiksi.
Samaan aikaan myös poliittinen osallistuminen on kriisissä. Ihmiset kokevat laajaa kyvyttömyyttä vaikuttaa omiin asioihinsa saatikka yhteiskuntaan. Poliitikkojen katsotaan puhuvan asioista, jotka eivät kosketa ihmisiä. Mitä poliitikko siis voisi esittää neuvoksi?
Kansalaisten suoralle osallistumiselle politiikkaan on luotava kanavia. Niin paljon kuin osallistuvasta demokratiasta puhutaan, niin vähän asian eteen on tehty. Miksi? Mitä muitakaan johtopäätöksiä olisi tehtävä siitä, että ihmiset eivät luota puolueisiin eivätkä vaaleilla valittuihin poliitikkoihin, edustajiinsa? Kansalaisten suorat poliittiset oikeudet ovat yksi kaikkien aikojen lyhyimmistä opuksista. Olen vahvasti sillä kannalla (toisin kuin huomenna puhuva tasavallan presidentti), että kansanäänestysten käyttöä tulee lisätä. Niitä tarvitaan niin paikallisella, alueellisella, kansallisella kuin tulevaisuudessa eurooppalaisellakin tasolla. Esteenä on vain vallan ylimielisyys, poliitikkojen haluttomuus jakaa saavuttamaansa asemaa muiden kansalaisten kanssa.
Professori Negt on korostanut sitä, että kriisit voidaan nykyisissä oloissa ratkaista vain yhteisissä eurooppalaisissa puitteissa. Eri maiden kokemuksista voidaan ottaa oppia, Ennen kaikkea huomataan, että ilmiöt ja kehityskulut ovat eri maissa hyvin samankaltaisia - myös siellä, minne Euroopan unioni tulee laajenemaan ensi vuosikymmenellä.
Euroopan unionin lähialueilta, erityisesti etelästä ja kaakosta, voimme havaita, että uskonnon kaapuun pukeutuneet, perinteeseen nojaavat autoritääriset vallantavoittelijat onnistuvat uskottelemaan, että heillä on tarjota vaihtoehto länsimaisen sivilisaation umpikujaan. En usko, että eurooppalaisinakaan säästymme tällaisten kokonaisvaltaisten ratkaisujen tarjoajilta, koska Eurooppa ei voi eristäytyä lähiympäristöstään. Yhteistä uskonnollista kiihkoa lietsoville liikkeille sekä eri EU-maissa päätään nostaneille äärioikeistolaisille ryhmille on juuri kansalaisten perusoikeuksien ja -vapauksien halveksunta ja turvautuminen kuriin ja järjestykseen. Ne nojaavat usein oman käden oikeuteen, eivät oikeusvaltioon.
Tarvitaan uutta valistusta.
Eurooppa on nyt yhdentynyt puoli vuosisataa ilman, että kansalaisyhteiskunnalla on juuri ollut siinä sanansijaa. Kärjistäen voisi sanoa, että vasta eilen Euroopan unioni oli pelkkä vapaakauppa-alue. Jos kansalaisyhteiskuntaa ei oteta mukaan, eurooppalaiset ratkaisut yhteiskunnan ongelmiin torjutaan ja ne ovat itse asiassa omiaan vieroittamaan ihmisiä yhä kauemmaksi yhteiskunnasta.
Viime aikoina ovat kuitenkin silmiinpistävästi vahvistuneet eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnan pyrkimykset vaatia itselleen paikka sen pöydän ääressä, jossa päätetään yhdentymisen tulevasta suunnasta. Toiset sanovat tähän, että eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa ei ole olemassakaan, koska ei ole olemassa mitään yhteistä euroopanlaajuista julkisuutta (Öffentlichkeit). Vaikka eurooppalainen julkinen keskustelu onkin pääasiassa pirstoutunut kansallisiin osioihin, olen työssäni Euroopan parlamentissa olen voinut havaita, että eurooppalainen kansalaisyhteiskunta on vähintäänkin idullaan. Yhä useammat kansalaisjärjestöt ovat löytäneet toisensa yli maiden rajojen ja pyrkivät kokoamaan yhteisiä vaatimuksiaan ja luomaan omia projektejaan, joille ne vaativat myös tunnustusta ja voimavaroja.
Oma vakaumukseni on jo vuosia ollut, että Euroopan unioni ei voi jatkua pääasiassa hallitusten välisenä projektina. Sellaisesta on myös avoimuus kaukana. Kansalaisyhteiskunta toimintasfäärinä ja kansalainen Euroopan unionin perusyksikkönä on nostettava kehitykseen vaikuttavaksi tekijäksi. Mainitsen joitakin keinoja, joilla tätä voidaan edistää.
On luotava avoimuutta ja julkisuutta tunnustamalla kansalaisen oikeus tiedonsaantiin hänen perusoikeudekseen. Pohjoismainen vaikutus on vain muutamassa vuodessa ollut suuri, vaikka vielä ei olekaan ryhdytty sanoista tekoihin. Varsinkin pohjoismaista tuttu julkinen, laadukas ja kaikille avoin kirjastolaitos on huomiota ansaitseva instituutio. Se pitäisi nyt ulottaa tietoyhteiskunnan luomiin uusiin mahdollisuuksiin.
Kansalaisyhteiskunnan järjestöille (en lue niihin liike-elämää) on taattava mahdollisuudet vaikuttaa päätöksiin myös tulemalla kuulluksi päätöksiä valmisteltaessa. Kansalaisyhteiskuntaa suosisi myös se, että naisten osallisuutta EU:n päätöksenteon eri tasoilla lisätään määrätietoisesti.
EU-kansalaisille voitaisiin myös taata aloiteoikeus Sveitsin tapaan. Sanokaamme satatuhatta kansalaista kolmesta EU-maasta saisi aloitteensa Euroopan parlamentin ja muiden instituutioiden käsiteltäväksi. Kun näillä keinoilla onnistuttaisiin saamaan aikaan se, että eurooppalainen kansalaisyhteiskunta vahvistuu idusta kohti täyttä mittaansa, tulisi yhä järkeenkäyvemmäksi ryhtyä järjestämään myös unionin laajuisia kansanäänestyksiä.
Tällaisen näyn toteutumiseen on vielä hieman matkaa, mutta sille on lähdettävä nyt, kun EU:n instituutiota taas pian ryhdytään uudistamaan. Ei ole niin, että ensin on odotettava eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnan syntyä ja sitten annettava sille välineet vaikuttaa. Ei, on ryhdyttävä luomaan välineitä ja avaamaan kanavia, jotta kansalaisyhteiskunta syntyisi, kasvaisi ja vahvistuisi.
Aikuiskasvatus- ja kansansivistysliikkeellä voi olla keskeinen tehtävä synnytettäessä eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa. Eivätkä vaatimukset pysähdy tähän: globalisaatio edellyttää globaalia kansalaisyhteiskuntaa ja demokraattisia globaaleja instituutioita. Kukaan ei niitä tule tarjoamaan, niistä on taisteltava.
Näin ymmärrettynä elinikäinen oppiminen voi tukea ihmisten kehitystä kriittisiksi, erottelukykyisiksi ja itsenäisiksi kansalaisiksi, jotka osaavat vaatia oikeutta vaikuttaa yhteiskuntaan ja myös käyttää vaikutusmahdollisuuksiaan. Tällainen aktiivinen, moderni kansalaisuus kiinnittyy vahvasti lähiyhteisöön, joiden jälleenrakentaminen on suurimpia sosiaalisia haasteita. Aikuiskasvatusliike voi edistää uudenlaisia yhteistoimintamuotoja ja verkostoja kuten uusosuuskuntia. Kansalainen, joka on itsenäinen ja yhteistyökykyinen, pystyy muun ohella myös suojaamaan elämänsä maailmantalouden seuraavalta kriisiltä, joka heittelee ihmisiä mielivaltaisesti tuottaen ennennäkemättömän laajaa epävarmuutta ja voimattomuutta.
Handbook
Pohjoismaisella kansansivistysliikkeellä on uusi tehtävä nopeasti muuttuneessa maailmassa, joka on sivilisaatiokriisin kourissa. On hyvä merkki, että EU:lla on nyt erityinen Gruntvig-ohjelma, joka ei ole pelkästään ihmisten varustamista kohtaamaan työelämänsä seuraava käännekohta tai kriisi. Aikuiskasvatuksella voidaan vastata laajasti siihen tarpeeseen, että maailmassa selviytyminen edellyttää yhä enemmän kykyä hahmottaa ylitsevyöryvää kehitystä itsenäisesti ja kriitiisesti. On omattava perustavanlaatuisia sosiaalisia taitoja, tilannetajua sekä hoksottomia (oivalluskykyä). 